Matonkuteita ja maton kutomista

Yksi onnellisimpia lapsuusmuistojani on se, kun kesän alun lämpiminä päivinä mummu, äiti, sisareni ja minä istuimme ulkoportailla leikkaamassa talven aikana risaksi menneistä vaatteista matonkuteita. Napit, nepit, hakaset ja vetoketjut irrotettiin huolellisesti uusiokäyttöä varten. Ajatella, että me lapsetkin saimme leikata. Huolellinen piti olla, että syntyvä kude oli tasalevyistä, ja käännöskohdat tuli huolitella erikseen. Sisällä Raila-täti yhdisti lyhyitä kuteenpätkiä toisiinsa ompelukoneella. En muista, mitä siinä puheltiin, mutta tunnelma oli rauhallisen harras.

Äiti ja mummu kutoivat matot vuoronperään. Loimet luotiin navetoneteisessä, missä oli paikka pappan tekemille luomapuille. Se oli aina pitkällinen homma, ja lasten oli määrä pysyä kauempana. Siniseksi maalatut kangaspuut olivat verstaanvintillä. Kangaspuiden lisäksi siellä oli jotain varastotavaraa, pyykkinarut talvista pyykinkuivausta varten ja lämpöeristeenä sahanpurukasoja. Äidin kutoessa me sisaren kanssa leikimme siellä. Ikkunoissa pörräsi ampiaisia, ja välillä ne yrittivät rakentaa myös pesiä kattoparruihin. Perimmäisestä ikkunasta näkyi Eeliksen  pellot, Huhtasen sauna ja ulkohuussi ja toisesta päästä näki Jaakopinlähteelle eli rantakaupunkilaisten yhteiselle kaivolle. Välillä me lapset saimme täyttää syöstäviä. Jännimmät jutut olivat kangaspuiden polkimet ja pingotin, joka näytti kaksipäiseltä kammalta. Kun loimi oli loppusuoralla, ainakin minä isosiskona sain kutoa oman pikkumaton.

Jossakin vaiheessa mummu ja pappa hakivat Loulu-paatilla Kirrisannan kaatopaikalta jonkin tehtaan puhdasta muovijätettä ja nailonputkea. Putkesta leikattiin renkaita, jotka liitettiin toisiinsa pujottamalla ne ketjuksi. Edellä mainittuja yhdistämällä syntyi kesämattoja, joita oli kevyt pudistaa. Tosiaankin silloin vaihdettiin kesä- ja talvimatot, ja vaihtomattoja säilytettiin mattopuodissa.